Noniin, tässä vielä tämän kesän viimeinen Norja-päivitys. Lofoottien ja Loenin jälkeen suuntasimme siis vielä Lysebotniin, jossa tarkoituksena oli olla useampi päivä. Säät menivät kuitenkin parin päivän jälkeen kurjiksi eikä ennuste näyttänyt sateen loppuvan seuraavien päivien aikana, joten päätimme lähteä kotia kohti hieman etuajassa.
Lysebotn on pieni kylä Lysefjord-vuonon päässä ja sijaitsee siellä eristyksissä vuorten välissä. Kylään pääsee joko lautalla (ilmeisesti kyytiin menee vain 12 autoa, eli kannattaa varata paikka etukäteen) tai ajamalla hyvin kapeaa ja mutkaista vuoristotietä pitkin (kuten me teimme). Lysebotnissa on leirintäalue, pari ravintolaa ja pari bed&breakfast tyyppista majoitusta, mutta esimerkiksi kauppaa ei kylästä löydy. Lähimmät kauppa ja huoltoasema löytyvät noin tunnin ajomatkan päästä, eli matkalla kannattaa ostaa ruokaa matkaan ja täyttää tankki täyteen.
Pienestä koostaan huolimatta Lysebotn kauniine ympäristöineen on melko suosittu turistikohde niin base-hyppääjien kuin meidän “tavallisten” ihmistenkin keskuudessa.
Suosion taustalla on Kjerag, yli 1000 metriä korkea vuori, ja sen lähellä kallioiden välissä jumissa oleva Kjeragbolten. Eli se kuuluisa kivi, jonka päällä pitää ottaa kuva sosiaaliseen mediaan. Kiven lisäksi Lysebotnin ympäristössä vuoristoa, kauniita vuonomaisemia ja pystysuoria jyrkänteitä riitti.
Vaellus Kjeragille on melko rankka ja mukaan kannattaa varata hyvät kengät ja juomista, ehkä vähän evästäkin. Matkalla ylitetään pari huippua, joten ylä- ja alamäkeä on kumpaankin suuntaan. Meillä meni ylös ehkä pari tuntia ja kävelin sitten itsekseni alas omaa tahtiani. Me myös lähdimme aika aikaisin liikkeelle, jotta kivelle pääsisi mahdollisimman vähällä jonottamisella. Ja se kannatti, koska pois kävellessä vastaan tuli kokoajan porukkaa. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kivelle voi kai olla jopa tunnin jono, mutta minua ennen jonossa oli onneksi vain yksi ihminen.
Itse kivelle on aika helppo mennä ja vaikka paikalla olisi paljon muitakin, on jono kätevästi piilossa kallion takana eikä näy kuvissa. Kiipeilytaitoja ei tarvita, mutta hieman rohkeutta ja varmat jalat tulevat tarpeeseen. Pikaisen selvityksen perusteella kiveltä ei ole koskaan kukaan vahingossa tippunut, vaikka alla pudotusta se 984 metriä onkin. En muuten katsonut alas.
Samana päivänä kävin vielä katsomassa hyppyjä ja laskeutumisia maasta käsin. Base-hyppääjien laskeutumisalueelle mennään veneellä ja se on tuollainen pienehkö ruohikkoalue kivikon keskellä.
Kokonaisuudessaan Norja oli oikein mukava kohde pakumatkailuun ja kävelyyn. Jokamiehenoikeuksien myötä leiriytyä voi melkein mihin vain, kauniita maisemia on vähän väliä ja nähtävää riittää. Ainoat huonot puolet ovat pitkät välimatkat ja hitaat tiet, sekä mahdollisesti huono sää. Meillä sää kyllä suosi nyt ja pari vuotta sitten, mutta toisinkin voisi olla ja Norjassa saattaa sataa viikkoja putkeen. Mekin olimme henkisesti varautuneet sateeseen, joten oli mukava yllätys kun sadepäiviä olikin vain muutama.
Palataan taas Norjaan! Lofoottien jälkeen ajelimme Norjaa alaspäin, tiputimme äitin Trondheimiin ja jatkoimme matkaa Loenille. Sieltä löytyy aika kiva (ja hyvin mainostettu) via ferrata ja kaapelihissi suoraan vuonolta vuorille. Loenin ferratalle on joitain maksullisia ja ohjattuja retkiä, mutta sinne voi mennä myös ihan omatoimisesti. Kirjoittelin noin vuosi sitten vähän yleistä tietoa via ferratoista, eli kannattaa lukea lisää täältä, mikäli kaapelireitit eivät ole jo tuttuja.
Reitti Loenin via ferratalle lähtee meren tasosta ja alkaa noin 300 metrin nousulla hiekkatietä pitkin. Varsinainen ferrata alkaa siis hieman ylempää ja siinä on eritasoisia osuuksia. Muutamassa kohtaa voi myös valita meneekö helpompaa tai vaikeampaa reittiä. Alussa on aika selkeä kartta, johon on merkitty kunkin osuuden haasteellisuus ja karttoja oli myös useimmissa risteyksissä. Koko matka on nousua ja reitti päättyy 1011 metrin korkeuteen. Alas pääsee sitten kaapelihissillä (Loen Skylift), joka maksoi yhteen suuntaan yhdeltä henkilöltä 380 kruunua eli noin 40 euroa.
Reitti oli siis koko matkan ylämäkeä ja välillä vähän raskas. Lepäyspaikkoja on kuitenkin hyvin ja maisemat vuorille ja vuonolle aika hienot. “Onneksi” loppupuolella meidän edellämme meni yksi isompi ryhmä ja pari pienempää porukkaa, joten tahti oli tahtomattamme aika hidas ja tuntui, että ferratan rankin osuus oli se alun nousu hiekkatietä pitkin. Ja siitäkin selvittiin parin eväspatukan voimin.
Varmistusvaijerit olivat joka paikassa uusia (verrattuna vaikka joihinkin Italian ferratoihin) ja reitti muutenkin hyvässä kunnossa. En tiedä ovatko norjalaisetkin tavallista pidempiä vai onko varmistuslaitteeni jotenkin lyhyt, mutta yllä näkyvällä sillalla vaijeri oli niin ylhäällä, että jouduin liikuttamaan noita sulkurenkaita kädellä eteenpäin ja nostamaan valjaat niin ylös kuin ne nousivat. Loppumatkan Matti tuli takana ja veti vaijeria vähän alas niin pääsin eteenpäin helpommin.
Sekä via ferrata että skylift ovat osittain paikallisen hotellin omistamia ja rakennuttamia. Kuten alussa mainitsin, kummallakin on aika hyvä näkyvyys googlessa ja ihmisiä oli paikalla aika paljon. Wikipedian mukaan hissi avattiin toukokuussa 2017 ja silloin odotettiin 55 000 kävijää kattamaan rakennuskustannuksia. Kävijöitä oli samana vuonna 92 000 ja hissin avautumisen jälkeen koko kylän liikevaihto on noussut 80%. Aika hyvä investointi siis. Ja melko turistinen paikka tuo olikin.
Loenin hissin lähettyviltä on myös mahdollista hypätä, joten Matti reippaana kiipesi koko via ferratan base-kamat selässä ja hyppäsi alas (ja säästi näin lipun hinnan). Itse katselin hypyn ja tulin sitten hissillä alas.
Varmaan turistien määrästä johtuen tuolla ei saanut kauhean monessa paikassa yöpyä autolla ja alueelle saavuttaessa tuli kännykään tekstiviesti, jossa kehotettiin nukkumaan leirintäalueella ja muistutettiin, että yöpyminen on kiellettyä viljellyillä alueilla ja paikoissa, joissa se on kyltein kielletty. Lähelläkin olisi kai ollut joitain ilmaisia yöpaikkoja, mutta me päätimme jatkaa illalla matkaa kohti Lysebotnia ja pysähtyä vain matkan varrella nukkumaan. Kirjoittelen Lysebotnista ja Kjeragista piakkoin lisää. Ja se onkin sitten viimeinen Norja-postaus, ainakin lähiaikoina.
Kesäloma ja Norjan pakureissu on nyt taputeltu ja alkuviikosta palasimme Alankomaihin nauttimaan mukavista melkein 40 asteen helteistä. Eli on vähän jo ikävä Norjan raikasta ilmaa. Hyttysiä, mäkäräisiä ja muita öttiäisiä ei kyllä tule ikävä. Reissuihin on kuitenkin jälkikäteenkin mukava palata ja katsella kuvia, joten tällaisia kertomuksia on nyt muutama tulossa. Aloitan Lofooteista ja palaan Norjaan vielä parin muunkin postauksen verran.
Suomessa oleilun jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Lofootteja. Matkalla olimme yhden yön Ruotsissa melko lähellä Kiirunaa, mistä jatkoimme sitten seuraavana päivänä Lofooteille päin pohjoisen kautta tietä pitkin. Ajoimme siis Lofoottien läpi pohjoisesta etelään. Lofooteille pääsee myös lautalla paristakin kohtaa ja me tulimme lautalla pois Moskenesista Bodøhon, mikä maksoi noin 80 euroa. Lautta on kalliimpi yli 6 metriä pitkille autoille.
Lofooteilla vietimme kolme yötä ja lähinnä kiipesimme nyppylöille, kävimme parilla rannalla ja vietimme yhden yön Svolvaerissa hotellissa. Lofooteilla olisi voinut viettää kauemminkin aikaa, sillä näkemistä ja käveltävää olisi varmasti riittänyt useammaksikin päiväksi.
Ensimmäisenä iltana katsoimme Hiking Lofoten -sivustolta läheisen ja kevyehkön kävelyreitin Lofoottien pohjoisosista. Kiipesimme noin 400 metrin korkeuteen, emmekä nähneet reitillä ketään muuta. Lampaita oli sitten sitäkin enemmän. Pohjoisessa oli muutenkin selkeästi rauhallisempaa kuin etelämpänä, vaikka missään ei onneksi ollut ruuhkaa tai liikaa ihmisiä.
Yön vietimme nätissä paikassa muiden telttailijoiden ja asuntoautojen kanssa. Ainoa huono puoli tuossa paikassa olivat mäkärät, joita oli alussa melko paljon. Kun aurinko tuli kymmenen maissa vuoren takaa taas näkyviin ja alkoi tuulla, myös mäkärien määrä onneksi väheni. Nämäkin kuvat on otettu noin yhdestoista maissa illalla, oli hauska olla pohjoisessa ensimmäistä kertaa yöttömän yön aikaan.
Seuraavana päivänä ajelimme kohti Svolværia, missä yövyimme yhden yön hotellissa. Ennen hotellille menoa kävimme Fløyalla, joka on lähellä tuota Lofoottien suurinta, noin 4200 asukkaan kaupunkia. Laitoimme auton parkkiin kirkon lähelle ja lähdimme kiipeämään. Tällä reitillä oli jonkin verran muitakin, joten jouduimme vähän ohittelemaan perheitä ja isoja ryhmiä. Polku oli paikoin aika kivikkoista ja jyrkkää, eli tukevat kengät tulivat tarpeeseen.
Kuten alla olevista kuvista näkyy, näkymät Fløyalta olivat aika upeat. Tuolta reitiltä löytyy myös kallion väliin jäänyt kivi, johon voi kiivetä kuvattavaksi, jos siis uskaltaa. Itse en uskaltanut kiivetä ylhäältä päin kivelle, jonka alla oli useamman kymmenen metrin pudotus. Yllättäen korkeanpaikan kammosta kärsivä Matti kuitenkin meni tuonne.
Seuraavana päivänä oli rantojen vuoro. Valitettavasti keli oli vähän pilvinen, joten kävimme Unstadin surffirannalla vain pyörähtämällä ja siirryimme sieltä Hauklandille. Hauklandilla voi myös yöpyä, mutta koska rannalla oli niin paljon telttoja ja asuntoautoja, päätimme siirtyä yöksi johonkin rauhallisempaan paikkaan.
Hauklandilta lähtee myös polkuja eri kukkuloille, joista me päätimme koittaa onneamme Himmeltinden vuoren kanssa. Pilvet roikkuivat noin 500 metrissä, mutta 931 metrin korkeudessa huipulla oli aurinkoista. Parin päivän kävelyiden ja nousujen jälkeen tuo melkein kilometrin nousu oli aika rankka ja äiti kääntyikin jo matkalta takaisin. Itse taistelin reidet hapoilla ylös asti samalla kun Matti kiipesi ylös ilman mitään ongelmia. Taitaa työmatkapyöräily tehdä hyvää reisille, Matti kun tuntui olevan aika hyvässä kiipeilykunnossa minuun verrattuna.
Yövyimme viimeisen Lofoottien yömme hieman pienemmän tien varressa. Norjassa on samanlaiset (jollei hieman laajemmat) jokamiehenoikeudet kuin Suomessa, eli leiriytyä saa melkein mihin vain. Tietenkään talojen tai pihojen välittömään läheisyyteen ei tule leiriytyä ja muutenkin kannattaa käyttää maalaisjärkeä paikan valinnassa. Tuolla näki pakuja parkissa tien varressa ohituspaikoilla ja pienimmilläkin levennyksillä. Ei ihme että paikallisia saattaa välillä ärsyttää ja “no camping” kylttejä oli varsinkin etelämpänä jonkin verran.
Ennen lautalle lähtöä kävimme vielä viimeisenä päivänä Kvalvikan rannalla ja Rytenillä. Ranta oli hieno, vaikka keli olikin melko pilvinen. Hienoimmat näköalat rannalle näkee kiipeämällä vieressä olevalla Rytenille. Pilvet peittivät muiden vuorten huiput kokonaan, mutta Ryteniltä näki vielä onneksi alas. Rytenillä on myös tuo melko kuuluisa kieleke, josta saa oikealla kuvakulmalla otettua hurjan näköisiä kuvia. Oikeasti pudostus ei siis ole kauhean iso. Ylhäällä tuuli aika paljon ja oli hieman kylmä, joten kuvien ottamisen ja pienen evästauon jälkeen lähdimme aika nopeasti autoa kohti.
Tälle rannalle ei siis pääse autolla, mutta telttailijoita oli paikalla useita. Matti taisi laskea noin 40 telttaa rannan läheisyydessä. Me teimme vain päiväretken kävellen ensin Kvalvikalle (noin 45min-1h), sieltä nousimme Rytenille (noin 1,5h) ja ylhäältä suoraan tielle ja takaisin autolle. Yhteensä koko reissuun meillä taisi mennä vajaa neljä tuntia.
Kvalvikan parkkipaikalta ajelimme suoraan satamaan ja ajattelimme, että ehdimme 14.45 lauttaan. Olimme ehkä puoli kahden maissa satamassa ja odottelimme jonossa lauttaan pääsyä, mutta emme sitten mahtuneetkaan kyytiin. Meidät ohjattiin toiseen jonoon lautan lähdettyä ja pääsimme mantereen puolelle seuraavalla lautalla, joka lähti kuudelta. Satamassa ei ollut siis missään mitään tietoa mitkä jonoista mahtuvat laivaan ja mitkä eivät. Eli kannattaa siis olla ajoissa tai varata paikka netissä, jos tietää jo etukäteen milloin on lähdössä.
Pelkäsin vähän etukäteen, että Lofooteilla joka paikka on täynnä turisteja ja kapeilla teillä saa ajaa asuntoautojen letkassa, mutta nämä huolet osoittautuivat turhiksi ainakin tuolloin heinäkuun alkupuolella. Pakulla Lofoottien kiertäminen oli mukavaa, maisemat hienoja lähes joka paikassa ja yöpaikan löytäminen aina suhteellisen helppoa. Paljon olisi ollut vielä nähtävää, emme esimerkiksi käyneet juuri missään kylissä vaan keskityimme lähinnä luontokohteisiin. Mutta kaiken kaikkiaan Lofootit olivat ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.
